Hiihdin viimeksi 12-vuotiaana. Yläasteelle pääsy Lyskaan, Vaasan
keskustaan, oli nastaa siksikin, että siellä kaupungissa ei tarvinnut
hiihtää. Enää ikinä.
Koskaan.
tarhasta, kun jäin hiihtokilpailuissa viimeiseksi. Minä en koskaan
ollut isin ylistämä Raisa Smetanina tms. Halusin olla, mutta lipsui,
sattui keuhkoihin, ei kulkenut. Hiihdin kakarana kuitenkin melko paljon, itkin ja hiihdin, jopa
vapaa-ajallani, mutten kehittynyt. Tuskaisissa ajanotoissa jäin aina
mediaanin heikommalle puolelle. Se söi. Käytössäni olivat aina ne yhdet ja samat Karhut, jotka lipsuivat tai
eivät luistaneet. Vian oli pakko olla välineissä ja voitelussa! Viime ja tänä talvena en ole voinut välttyä hiihtäjien himokkaalta
innokkuudelta töissä, naapurustossa, kyrkobyssä, jonka laduilta
sivakoinnin ääni kantautuu ohipyöräillessäni. ”Hiihdellessä voi myös kuunnella Spotifytä.” Klik. Aivan. Pöräytin tänään Budget Sportiin. Etsimiäni ikivoideltuja ei kuulemma
enää löydy. Nuori, asiantunteva ja tosi kohtelias myyjä opasti minua
pikavoitelun saloihin. Nyt minulla on omat Salomonit, monot ja sauvat. Pitäähän Suomessa nyt
sukset olla. Havuja perkele! Kun vain jostain löytyisi aikaa hiihtää. Lähetetty Nokia-puhelimestani