Helsingin Sanomat uutisoi tänään niistä säästöistä, joita on saavutettu ehdollistamalla kotihoidontuen Vantaa-lisä koskemaan vain niitä perheitä, joiden kaikki alle kouluikäiset lapset ovat kotona. Säästöjä tuosta kerrotaan tulleen noin 200 000, mikä on päivähoidon 114 miljoonan budjettiin nähden häviävän pieni summa. Kotiin jäi kyllä jonkin verran enemmän lapsia, mutta kotona olevien lapsien palveluksi kehitetyt kerhot söivät suurimman osan päivähoitopaikkojen vähenemisen tuoneista säästöistä.
Pidän sitä hyvänä ratkaisuna, että kokopäivähoidolle tuotetaan osapäiväisiä vaihtoehtoja juuri esimerkiksi kerhojen muodossa. Sitä vastoin minusta on subjektiivisen päivähoito-oikeuden halventamista patistaa perheitä pitämään lapsensa kotona erilaisten taloudellisten pakkokeinojen avulla. Seurauksena tästä on se, että varakkaammat perheet, joilla on mahdollisuus tulla toimeen ilman kotihoidontuen kuntalisääkin, käyttävät palveluita entiseen malliin, mutta pienituloiset joutuvat miettimään kaksi kertaa suunnitellessaan vanhemman sisaruksen hoitopaikkaa.
Ja juuri usein ne pienempituloisten perheiden lapset tarvitsisivat kipeimmin päivähoitopalveluita ja varhaiskasvatuksen mukanaan tuomaa kasvun ja kehityksen tukea. Erilaiset sosiaaliset ongelmat kasautuvat pienituloisiin perheisiin ja jos näiden perheiden lapset taloudellisilla kannustimilla eristetään koteihinsa, on varhainen puuttuminen vaikeampaa ja ongelmia voi syntyä. Tutkimustenkin mukaan varhaiskasvatukseen satsaaminen on todella taloudellista ongelmien ehkäisyä ja tätä ei nyt olla näissä päätöksissä nähty. Erityisen lyhytnäköistä tämä on tietysti siksikin, että odotettuja säästöjä ei syntynytkään.
Lisäksi on hyvä muistaa, että päivähoito ja varhaiskasvatus pitäisi nähdä erityisesti lapsen oikeutena ja vasta toissijaisesti perheen palveluna.
