On selvää, että kaupunkimme talous on sellaisessa tilassa, ettei entiseen tyyliin voida jatkaa. On kuitenkin myös selvää, että esitetyssä leikkauslistassa on kohtia, joiden toteuttaminen ei helpota ahdinkoamme vaan pahentaa sitä.
Puolen miljoonan euron eli kymmenen henkilötyövuoden leikkaus perhetyöntekijöistä neuvoloissa ja kotipalveluissa on anteeksiantamaton ehdotus ajankohtana, jolloin viimeisen vuoden aikana maassamme on tapahtunut enemmän järkyttäviä perhetragedioita kuin koskaan aiemmin. Tiesittekö, että kahdeksanvuotiaan tytön kuolemaan johtanutta, oman isän tekemää pahoinpitelyä Itä-Helsingissä edelsi naapureiden suuri huoli perheestä ja yritys saada lastensuojelu puuttumaan asiaan? Sosiaalityöntekijöillä ei kuitenkaan ollut aikaa auttaa, kukaan ei tullut käymään, vaikka merkit perheen hädästä olivat ilmeiset ja lopputulos sydäntäsärkevä. Vantaan tilanne lienee jo nyt Helsinkiäkin vaikeampi, kuten olemme valitettavasti saaneet lehdistäkin lukea.
Entä mitä ihmettä on ajateltu silloin, kun leikkauslistaan on kirjattu sadan koulunkäyntiavustajan vähentäminen vain kuukausia sen jälkeen, kun ensin on päätetty lakkauttaa hienosti toimivat ja kiitellyt alueelliset erityisluokkakeskittymät ja sijoittaa erityislapset yleisopetusluokkiin omiin lähikouluihinsa? Kaupungissamme on suunnaton määrä lapsia ja nuoria, jotka eivät opi niin kuin tavalliset lapset, jotka tarvitsevat lähelleen turvallista aikuista lähes joka hetki ja joiden on mahdotonta keskittyä silloin kun ympärillä on 20 muuta hälisevää lasta. Lukuisia lapsia, joiden elämä on tolkuttoman sekaisin ja jotka voivat huonosti. Näyttäkää minulle se opettaja, joka opettaa, kasvattaa ja luo elämänuskoa ja itsetuntoa näille lapsille ilman avustajaa yli 20 oppilaan ryhmässä päivästä toiseen, uupumatta. Ja näyttäkää se lapsi, joka ei näistä suunnitelluista muutoksista kärsi.
Kolmas järjettömyys on luontokoulun lakkauttaminen 100 000 euron vuoksi. Tästä leikkauksesta ei seuraa henkisiä eikä fyysisiä ruumiita, mutta mitä meille enää jää, jos kaikki kaunis ja hyvä viedään pois ja jäljelle jää vain luuranko siitä hyvinvointiyhteiskunnasta, joka meillä kerran oli? Kyllä minä tai meistä kuka tahansa voi viedä ja viekin lapsensa tai lapsenlapsensa Sipoonkorpeen suloiselle
eväsretkelle, mutta kuka veisi albaanipakolaisemme, uupuneiden yksinhuoltajaäitiemme lapset tai vaikkapa romaninuoret, joiden kaikkien olisi valtavan tärkeää saada kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta ja osallisuutta, suomalaisesta luontokokemuksesta puhumattakaan. Luontokoulu tekee juuri tätä työtä uskomattoman tehokkaasti uskomattoman pienin resurssein.
Ehdotan, että otamme pois sieltä missä on eniten ja usein myös eniten ääntä, ei sieltä missä on vain vähän ja mistä ei sitten ääntäkään lähde.
Maria Saarivuo, kaupunginvaltuutettu