Selatessani Vantaan kaupunginjohtajan ensi vuoden talousarvioesitystä sattui silmään hätkähdyttävä tavoite: “Vahvistetaan kaupunginosien identiteettiä teemalla Lähiöistä kaupunginosiksi.” Pienen tutkailun jälkeen selvisi, että tuossa viitataan ympäristöministeriön vuosina 2008-2011 pyörittämään Lähiöistä kaupunginosiksi -hankkeeseen, jolla sinänsä on ihan hyviä tavoitteita liittyen muun muassa lähiöiden rakennuskannan kuntoon, alueiden kilpailukykyyn ja palveluiden saatavuuteen liittyen.
Itse en kuitenkaan koe lähiön kasvattina ja lähiössä edelleen asuvani kaipaavani erityistä identiteetin kohotusta. En itselleni enkä asuinalueelleni. Täällä on kaikki koko lailla kohdillaan. On hyvät palvelut, hyvät liikenneyhteydet, harrastusmahdollisuuksia pilvin pimein sekä mahdollisuus törmätä tuttuihin aina kun lähtee kadulle, kauppaan, kirjastoon, uimahalliin tai pubiin. Talot on 70-luvun tyyliin rakennettu väljästi ja lasten leikkeihin, nuorten epäsovinnaiseen käyttäytymiseen tai kuntoiluharrastuksiin soveltuvia metsiköitä on joka puolella.
Erityisen juurettomiksikaan ei voi nykyajan lähiöläisiä sanoa. Tilanne 70-luvulla saattoi olla toisenlainen, kun ihmiset muuttivat eri puolilta maata nopeasti nousseisiin lähiöihin, mutta nyt täällä asuu pääsääntöisesti kahdenlaisia ihmisiä: niitä vanhempia, jotka ovat asuneet täällä viimeiset 40-vuotta ja sitten meitä nuorempia, jotka olemme syntyneet ja varttuneet täällä ja asettuneet tutuille kulmille perheen saatuamme. Ainakin omat juureni ovat tiukasti täällä enkä usko lapsistanikaan kasvavan kovin juurettomia.
Lähiö on terminä hauska enkä oikein edes tiedä mihin se viittaa. Täällähän on sekä lähellä kaupunkia että lähellä sitä pistettä, jossa taajama loppuu ja alkaa maaseutu. Lisäksi lähiöissä asutaan lähekkäin, muttei kuitenkin läheskään niin tiiviisti kuin kantakaupungissa. Lähiössä kaikki on lähellä ja vaikka kantakaupungin hipstereitä saattaa hieman puistattaa koko ajatus, niin minua ei täältä saa irti enää kovin helposti.
