Hartaasti ja monimutkaisella tavalla valmisteltu sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kaatui lopettelevan eduskunnan viime metreillä. Kaikilla puolueilla taitaa yhteinen käsitys siitä, että sote pitää saattaa maaliin mahdollisimman pian tulevalla kaudella. Tähän nähden asiasta on keskusteltu yllättävän vähän vaalikamppailun aikana.
Uudistus on välttämätön, jotta terveyskeskukset saadaan toimimaan
kunnolla ja asiakkaiden pompottelu loppumaan tai ainakin vähenemään. Se, että
koko sosiaali- ja terveydenhuolto on saman, suuren järjestäjän vastuulla, antaa
tähän mahdollisuuden. Myös kaiken rahoituksen pitää kulkea sote-järjestäjän
kautta. Silloin kukkaronnyörit ovat yksissä käsissä, eikä synny kiusausta
vyöryttää kuluja toisten maksajien niskaan.
Soten käytännön onnistuminen on pitkälti kiinni siitä, miten
muutoksen johtaminen hoidetaan. Tähän pitää satsata.
Sote-uudistuksen yksi keskeinen tavoite on terveyserojen
kaventaminen – nykyään köyhemmät kuolevat selvästi rikkaita nuorempina. Pelkästään
paremmiksi viritettävät terveyskeskukset eivät tätä pysty korjaamaan ainakaan
riittävästi, vaan tarvitaan toimivaa ennaltaehkäisyä ja hyvinvoinnin ja
terveyden edistämistä. Tämä tarkoittaa muun muassa hyviä liikunta- ja
kulttuuripalveluja, onnistunutta kaavoitusta ja muuta yhteisöllisyyttä tukevaa
toimintaa. Nämä tehtävät jäävät edelleen kunnille, joita täytyykin kannustaa hyviin
tuloksiin.
Perustuslain vuoksi näyttää siltä, että sote-järjestäjän
ylin päättävä elin eli valtuusto pitää valita vaaleilla. Se on toki
demokraattista, mutta minua hiukan huolestuttaa äänestysaktiivisuus.
Riittäisikö kansalaisten innostus äänestämiseen? Sosiaali- ja
terveyspalveluiden järjestämisestä kuitenkin säädetään lakipykälillä, ja
toisaalta hoidoista päätetään pitkälti lääketieteellisin perustein.
Jos sote päätetään järjestää maakuntapohjalta, on samalla
mietittävä muita seututasolle siirrettäviä tehtäviä. Ainakin maankäytön ja
liikenteen suunnittelu, asumis-, työvoima- ja maahanmuuttoasiat sekä aluekehittäminen
ja elinkeinopolitiikka kuuluisivat luontevasti aluehallinnolle. Laajemmat
tehtävät varmasti lisäisivät myös kansalaisten äänestysintoa.
Samassa yhteydessä maakuntien lukumäärää pitää vähentää,
mielellään lähelle kymmentä nykyisten 19 asemesta.