Sunnuntaina Euroopassa vietettiin väärin äänestävien eurooppalaisten päivää. Valta vaihtui samanaikaisesti kolmessa maassa: Ranskassa, Kreikassa ja Serbiassa. Kiihkeimmät puhuvat päät ovat jo ehtineet tuomitsemaan vaalien tulokset Euroopan kannalta kohtalokkaiksi ja vähintäänkin on muistettu tehdä selväksi ahneille kreikkalaisille, ettei velkojen maksamisesta parane luopua. Välillä uutisointi on saanut hysteerisiä piirteitä kun Euroopan arvojohtajat ovat kilpaa todistelleet vaalien muuttavan kaiken ja samalla huomauttaneet, ettei talouskurista luopuminen ole vaihtoehto. (1.)
Sunnuntain kolmet vaalit eivät nähdäkseni olleet äänestys EU:sta, vaan niissä pikemminkin mitattiin Euroopan eliitin (epä)onnistumista maanosan kriisien hoitamisessa. Paul Krugman huomauttaa hyvin, etteivät eurooppalaiset kääntäneet selkäänsä Euroopalle, vaan säästötaloutta paasaavaan eliitin epäonnistuneille yrityksille pelastaa maanosan talous kurittamalla se henkihieveriin. (2.)
Varsinkin Ranskan tulevan keskusta-vasemmistolaisen presidentin Francois Hollanden aikaisempia vaatimuksia Euroopan talous- ja budjettikurisopimuksen osittaisesta avaamisesta on vaikea lukea EU-vastaisuudeksi. Erimielisyydet keinoista eivät välttämättä tarkoita erimielisyyksiä tavoitteista.
Kyse näyttää enemmänkin olevan eurooppalaisesta sisäpolitiikasta, jossa määritellään sopivat keinot EU:n ja sen jäsenvaltioiden pelastamiseksi. Tätä väittämää tukee myös komission lieventynyt linja elvytystä kohtaan. Talouskomissaari Olli Rehn totesi The Guardianissa komission olevan valmis edistämään elvyttävää talouspolitiikkaa uudessa vaalien jälkeisessä poliittisessa ympäristössä. (3.) Jopa talousasioissa tiukkaakin tiukempana tunnettu Angela Merkel totesi hiljattain Euroopan tarvitsevan sekä kuria, että elvytystä. Tosin samassa yhteydessä Merkel myös torppasi taloussopimuksen uudelleenneuvottelun, ja muistutti kreikkalaisia leikkausten tarpeellisuudesta. (Kts. 1.)
Vaalituloksissa näkyi toki myös aito EU-vastaisuus, etenkin Ranskan ja Kreikan äärioikeistopuolueiden kannatuksien kasvuna. Tämä ei mielestäni kuitenkaan ole varsinaisesti ristiriidassa Krugmanin väittämän kanssa. Äärioikeiston on helpompi takoa EU-vastaisia kantojaan läpi kansalaisille tilanteessa jossa Euroopan eliitin ratkaisu talousalueen pelastamiseksi on kurittaa se parannukseen. Olennaista on huomata, etteivät ääripuolueet kyenneet nousemaan yhdessäkään maassa avainasemaan. Ääripuolueiden menestys näyttääkin lähinnä liittyvän kansalaisten haluun näpäyttää epäonnistuneita päättäjiä, sekä vastustaa liian tiukkaa talouskuria.
Pekka Haavisto kertoo usein EU:n näyttävän afrikkalaisten näkökulmasta vanhalta sairaalta mieheltä joka tuo neuvottelupöytään omat ongelmansa sen sijaan, että se keskittyisi auttamaan muita.
Parhaiten tämä näkyy ulkopolitiikassa. Maailman suurin talousalue ei usein kykene käyttämään maailmalla merkittävää poliittista valtaa, koska sen jäsenet eivät pääse yhteisymmärrykseen yhteisestä ulkopolitiikasta. Euroopan talousongelmat juontuvat pohjimmiltaan tästä samasta ongelmasta. Euroopassa onnistuttiin luomaan yhteinen valuutta, mutta ei yhteistä talouspolitiikkaa jonka avulla kriisissä olevia talouksia olisi voitu tukea.
Käytännössä 27 maan unionia on viime vuosina johdettu kokouksesta kokoukseen ilman pidemmän aikavälin suunnitelmaa. Toinen toistaan näyttävämmät kokoukset ovat tuottaneet yksimielisyyden ainoastaan siitä, ettei tiukasta talouskurista voida lipsua vaikka samalla päädyttäisiinkin pidentämään Euroopan lamaa.
Euroopan on aika karistaa vanhat sairautensa. 27 valtion massiivista kokonaisuutta ei voida jättää ajelehtimaan ministerikokousten välillä. Euroopalle on muodostettava pitkän aikavälin taloudellinen tiekartta, jossa on huomioitava myös keinot elvyttää kärsiviä talouksia. Samalla olisi tunnustettava, ettei Kreikan eurojäsenyys voi olla riippuvainen loputtomien leikkausten tahdillisesta toimeenpanosta inhimilliseen hintaan katsomatta.
Rakenteelliselta kannalta on aloitettava pohdinta siitä miten päätöksentekoa voitaisiin siirtää hektisistä suurista kokouksista arkipäiväisemmälle pohjalle. Kuten Britannin pääministeri David Cameron vastikään hieman ivallisesti myönsi lehtihaastattelussa: Euro tarvitsisi toimiakseen yhteisvaluutan tueksi yhteisen hallituksen. (4.) Nykyisellään yhteinen hallitus on mahdoton ajatus, mutta selviytyäkseen euro tarvitsee vähintäänkin yhteistä talouspolitiikkaa.
Kansalaisten näkökulmasta oleellista on, että päätöksentekoa avataan kansalaisten ulottuville ja päätöksentekoelinten välistä valvontaa kiristetään ylilyöntien varalta. Tärkeä askel tässä olisi Euroopan parlamentin vallan kasvattaminen suhteessa komissioon ja ministerikokouksiin. Komission tulisi jatkossa olla yhä enemmän vastuussa Euroopan parlamentille, sillä komissaarit eivät joudu mittamaan suosiotaan vaaleissa.
Kaiken kaikkiaan Kreikan ja Ranskan vaalitulokset herättävät toivoa muutoksesta. Vuosia vallassa olleet eurooppalaiset päättäjät joutuivat peilaamaan vaalituloksia vasten omia saavutuksiaan talouskriisin ratkaisemiseksi ja pohtimaan mikä meni pieleen.
Euroopassa on pitkästä aikaa herännyt mahdollisuus toimia toisin.
1.) http://yle.fi/uutiset/merkel_puolustaa_tiukkaa_talouspolitiikkaa_vaalituloksista_huolimatta/6085293)
2.) http://www.nytimes.com/2012/05/07/opinion/krugman-those-revolting-europeans.html?_r=1&ref=opinion
3.) http://www.guardian.co.uk/world/2012/may/08/eurozone-crisis-austerity-greece-alexis-tsipras
4.) http://www.dailymail.co.uk/news/article-2141598/Cameron-warns-euro-work-single-government.html
