Yhteisöllisyyttä kuuluu peräänkuulutettavan nykyisin vähän joka puolella. Puhutaan siitä, miten yhteisöllisyys on kadonnut ja miten oikeanlainen yhteisöllisyys pelastaa nuoret kaduilta ja ehkäisee tehokkaasti hukassa olevan nykyihmisen kriisiytymistä.
Ja näinhän se tietysti on, mutta harmillisen usein yhteisöllisyys nähdään jonain sellaisena, joka voidaan ylhäältä käsin istuttaa ihmisten keskuuteen onnea tuottamaan. Eihän yhteisöllisyys kuitenkaan poliittisilla päätöksillä parane, vaan yhteisen intressin omaavien yksilöiden yhteisellä tekemisellä.
Ja sitä tekemistä totta vie Suomessa riittää! Lähes kaikissa pienissä tai keskisuurissa urheiluseuroissa tai harrastusryhmissä vallalla on mitä mainioin yhteisöllisyyden kulttuuri. Näissä porukoissa yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen syntyy aidosti kaikkia yhdistävästä kiinnostuksesta tekeillä olevaan asiaan. Ilman tuota kiinnostusta yhteisöllisyyttä ei synny, ja tämän takia moni hyvää tarkoittava yritys lisätä sattumanvaraisen joukon, kuten yhden lähiön asukkaiden, yhteisöllisyyttä on tuomittu kariutumaan.
Leikkipuiston pelastaminen yhteisenä projektina synnyttää hetkellisen yhteisöllisyyden purskahduksen, mutta paljon pitkäkestoisempaa yhteisöllisyyttä syntyy, kun samoista asioista kiinnostuneille ihmisille turvataan riittävät resurssit toteuttaa intohimoaan.
Nämä resurssit tarkoittavat konkreettisesti sellaisia asioita kuin treenikämppiä ja muita harrastustiloja sekä sen verran fyrkkaa, että homma mahdollistuu.
